Orin kanssa

Mikä lieneekin oreissa vetää meitä hevosihmisiä puoleensa? Onko se niiden uljas käytös vai niiden voimankin keskellä piilevä herkkyys? Onko se halu hallita jotain suurta, kaunista ja voimakasta? Vai liekö se halua todistella muulle maailmalle omia kykyjänsä pärjätä orin kanssa? Olenpa sellaisenkin version kuullut, että hevosmies ei halua ruunata oriaan, koska se samalla tuntuu kuin omat pallit otettaisiin pois. Eli voiko ori jopa olla miehisyyden jatke, kuten autojen väitetään olevan miehille? Vastaavasti voisi olettaa, että oreja pitävillä naisilla voisi todella olla halu näyttää miehille, että kyllä me naisetkin osaamme ja pärjäämme.

Sanomattakin on selvää, että jalostusarvoa omaava ori pyritään orina pitämään, mutta mielestäni harmittavan usein ori saa pitää sukukalleutensa vain sen vuoksi, että sitä ei raaskita ruunata syystä tai toisesta siitäkin huolimatta, että elämä sen kanssa on erittäin vaikeaa. Tähän jälkimmäiseen kastiin minäkin kuuluin erään oriini kohdalla vielä hiljattain, kunnes herääminen oli karua. Käsittelyssäni lutuisaksi muuttunut miehisyyden kynnyksellä meille tullut ori löysikin yllättäen olosuhteiden muuttuessa niin rajun vaihteen, että jopa kokeneemmatkin hevosihmiset pitivät sitä vaarallisena. Ruunaaminen oli välttämätön huolimatta siitä, että olin vakavasti harkinnut tarjoavani hevosta kantakirjaan ja itse olisin arvioni mukaan (joka voi olla aivan väärä)oriini kanssa pystynytkin toimimaan. Päädyin ruunaamiseen sen vuoksi, että ymmärsin, etten tule olemaan ainoa ihminen, jonka hanskassa kaverin piti pysyä. Enkä tahtonut riskeerata toisten henkiä.

Tämän kokemuksen jälkeisissä tunnelmissa tässä teille, hyvät lukijat, syvällisiä henkilökohtaisia mietteitäni orin pitämisestä ja sen käsittelemisestä. Tarkoitus ei ole loukata kenenkään tunteita ja vielä vähemmän vihjailla kenellekään mitään. En myöskään halua pelotella ketään oreilla, mutta toivoisin ihmisten käyttävän tervettä järkeä oria hankkiessaan tai niiden kanssa toimiessaan. Mietteisiini yhdistyy myös monien ”ori-ihmisten” kokemuksia.

Ori ei ole lemmikki

Pieninkään ori EI OLE LEMMIKKI. Jos ori tänään, jopa toisenkymmen ikäinenkin, on lutuinen kultamussukka, sen hormonit saattavat heittää häränpyllyä milloin tahansa. Kun ori tajuaa, mitä sen sukukalleuksilla on tarkoitus tehdä, se voi menettää kontrollinsa täysin. Herääminen voi tulla omistajalle yllätyksenä, varsinkin,jos tällä ei ole oreista aiempaa kokemusta. Kokenut hevosihminen yleensä huomaa merkit ajoissa ja osaa toimia vastaavissa tilanteissa, vaikka joskus heilläkin voi keinot loppua kesken.

Horminiensa vallassa oleva ori ei kuule eikä näe mitään muuta kuin kohteen, johon sen kiinnostus on herännyt. Ori ei usein tällöin myöskään tunne juuri mitään, vaan saattaa olla täysin kuuro jopa rajullekin komentamiselle tai fyysiselle kontaktille. Se ei myöskään välttämättä noteeraa sen läheisyydessä olevia ihmisiä, sillä se toki vähintäänkin alitajunnassaan tajuaa, että hehän ovat vain hidaste, eivät este etenemiselle.

Edellä mainittua kommenttia ei tietenkään pidä yleistää. Varmasti suuri osa maamme oreista on hyvin käsiteltävissä ja ongelmat niiden kanssa ovat vähäisiä.

Pidä ori herkkänä ja kurissa

Jo varsasta asti orilla pitäisi olla tarkat rajat. Hyvä kasvattaja orille on tietenkin hevoslauma ja siellä henkisesti voimakkaat tammat, jotka alusta asti pitävät kukkoilevat nuoret herrat kurissa. Hyvää tapakasvatusta ori saa myös orilaumasta. Onneksi maassamme on useimmissa kunnissa orilaitumia, joissa nuoret oriit pääsevät opiskelemaan laumakuria.

Suuri todennäköisyys kasvattaa pikkuisesta orivarsasta täysikasvuinen kurimus on sellaisella kasvattajalla, joka pelkää varsansa menevän rikki, mikäli sille rajat näytetään joskus jopa hevosen omalla, vähän rajummalla kielellä. Oria on vaikea opettaa olemaan purematta ja potkimatta positiivisella vahvistamisella, ei toki mahdotonta, mutta hevosen omalla kielellä laumassakin nuori kukkoilija oppii kantapäänkautta kuinka käyttäytyä. Joskus meidän ihmistenkin täytyy uskaltaa ”puhua hevosta”, joskaan väkivaltaa ei tule käyttää. Negatiivista ja positiivista vahvistamista kylläkin ja varmasti välillä myös silkkaa huomauttamista tavalla tai toisella.

Voimainsa tunnossa olevan orin kanssa pärjää parhaiten, jos on kyennyt pitämään sen herkkänä avuille ja äänimerkeille. Olisi hyvä, jos herkkyys olisi säilynyt myös oriin suussa ja pään alueella, sillä siellä ne hallintalaitteet useimmiten vaikuttavat. Naruriimutkin ovat toimettomat, jos hevonen on päästään tunnoton. Myös kuolaimella varustettu ori voi riepottaa taluttajaansa ilmojen halki, mikäli sen mielenkiinto kohdistuu muualle.

Tästä syystä kannattaisi alusta asti pyrkiä orinsa kanssa siihen, että sen huomio herkeämättä pysyy sitä käsittelevässä ihmisessä ja että sen herkkyys edesauttaa sen hallitsemista vaikeissa tilanteissa. Turraksi oppineen ori kouluttaminen herkäksi on aikaa vievää, mutta se varmasti kannattaa ja siihen kannattaa panostaa varmuudenkin vuoksi. Täysikasvuiselle jopa 155 senttiselle orille satakiloinenkin mies voi olla herkkää kamaa heitettäväksi pitkin pientareita, joten hätävarjelun liioittelu olisi varmaan paikallaan. Kun alussa pitää tiukempaa kontrollia, niin myöhemmin yhteistyön hioutuessa kontrollia on jopa vara hellittää, vieläpä turvallisesti.

Olen huomannut, että kun käyttää orin tai minkä tahansa hevosen kouluttamisessa positiivista vahvistamista aina tilaisuuden tullen (siis erittäin usein), on hevonen jatkossa auliimpi kuuntelemaan ja seuraamaan ihmistä. Positiivinen vahvistaminen ei tarkoita pelkästään makupalalla palkitsemista (,jota sitäkin kyllä mielestäni voi orin palkitsemisessa käyttää oikein ajoitettuna ja suoritettuna), vaan palkitseminen voi olla vaikka rapsutus tai hevosen vapaaksi päästäminen, jos paikka on sopiva.

Ori tahtoo nähdä laumansa

Olen aiemmin aina ollut sitä mieltä, että oria ei saa eristää täysin muista tallin hevosista. Edelleenkin olen pääosin samaa mieltä. Viimeisen kokemukseni jälkeen olen kuitenkin tajunnut, että orikin tarvitsee hermolepoa, mikäli sillä luonnostaan on voimakas vaisto vahtia laumaa. Jos orin päivittäinen tarhailu menee siihen, että se hermostuneena ravaa aidan vierua laskien jokaisen ”laumansa” jäsenen läsnäoloa, voisi olla paikallaan antaa oripoloiselle välillä mahdollisuus lepoon. Moni ori on yllättävän tyytyväinen saadessa välillä olla ns. yksin, vailla tarvetta paimentaa.

Vastaavasti varmasti moni ori käyttäytyy tarpeettoman rajusti juuri siksi, että se jatkuvasti eristetään muista hevosista. Se joutuu ehkä olemaan päivät pitkät yksin tallissa, kunnes muut hevoset otetaan sisään ja se pääsee hetkeksi jaloittelemaan. Voisi kuvitella, että tällainen elämä on kovin yksinäistä ja virikkeetöntä, mutta toisaalta olen alkanut ymmärtää myös ihmisarvon: Se tehdään, mikä on pakko tehdä vallitsevissa olosuhteissa vaarantamatta ihmisten tai toisten hevosten turvallisuutta.

Toisaalta taas toivoisin näiden yksinäisten orien omistajien harkitsevan vakavasti, olisiko mitään mahdollisuuksia saada ori ”yhteiskuntakelpoiseksi” joko koulutuksella tai tallialueen uudelleenjärjestelyillä ja –rakentamisella. Varmasti moni näin on tehnyt ja kokeillutkin ja silti todennut, että hommat toimivat paremmin vanhalla tavalla. Niin siis olkoot.

EI ORIA LAPSILLE TAI MUUTEN KOKEMATTOMILLE

Olen kuullut huhuja, että jossain päin maatamme on herännyt muotivillitys hankkia murkkuikäisille tytöille tai keski-ikäisille naisaikuisratsastajille sh-ori. Eiköhän kyse liene pelkästä huhusta! En voisi kuvitella, että yksikään vanhempi tekisi moista tai että keski-ikäinen kokematon nainen kuvittelisi olevansa niin taitava, että orin kanssa pärjäisi.

Silti on samaan hengenvetoon pakko perua sanansa. Meillä kun nyt sattuu käyskentelemään maan lempein sh-ori…toistaiseksi….siis lempein. Ko. kaveri ei tosin ole hankittu lapsia varten eikä edes minun omaksi lelukseni (taidan kohta olla keski-iässä, mutta onneksi hevoskokemusta on useampi kymmenen vuosi takana), vaan ihan oikeaa työtä varten. Normaaleissa kotioloissa voin melko surutta antaa lasteni talutella oria pitkin pihamaata pelkästä harjaksesta. Se joko seuraa kiltisti tai jatkaa tyynesti lapsia tallomatta omia teitään. Se on kohteliaisuuden perikuva…näin kotioloissa ja tutuissa kuvioissa. SILTI koko ajan pidän mielessä ,että se on ORI ja se on vain HEVONEN. Mitä tahansa ennalta arvaamatonta voi liikahtaa sen mielessä, vaikka kuinka nöyrä ja lutuinen se onkin.

Orin meille tullessa käytin runsaasti aikaa sen peruskouluttamiseen herkäksi ja ihmistä kunnioittavaksi. Aihetta olikin, sillä se ei kunnioittanut edes boxinsa ovia. Oria en antanut käsitellä aluksi kenenkään kokemattoman. On nimittäin tärkeää, että ori, kuten mikä muu tahansa hevonen, ei saa huomata, että ihminen on vietävissä ja siirrettävissä. Jopa taluttamiseen annoin tiukkaakin tiukemmat ohjeet. Kaiken piti tapahtua jotakuinkin samojen sääntöjen mukaan kaikkien ihmisten kanssa.

Kuten lapsi, jolla rajat ovat häilyvät, myös ori on levoton, jos sille tänään jokin asia sallitaan ja huomenna taas kielletään. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aikuisiällä aloittanut hevosihminen tai keskenkasvuinen nuori ei YLEENSÄ ole vielä niin varma itsestään, että osaisi ottaa asemansa oriin nähden. Jos ihminen ei osaa päättää, niin hevonen, varsinkin, ori kyllä osaa. Usein hevonen päätös on vain ihmiselle epäsuotuisa.

ORI IRTI!

Valtoimenaan juokseva ori lienee kaikkien hevosihmisten kauhukuva. Tässä yksi syy, miksi minä en henkilökohtaisesti suosittele oria kokemattoman käsiin. Kun ori on vapaalla jalalla, siitä seuraa yleensä ikävyyksiä. Tai sitten käy niin kuin meillä taannoin em. lutuisen orini poistuessa aitauksestaan tammaa tämän aidan toiselta puolen kosiskelemaan:

Olin itse jalka paketissa ja en siis voinut tilanteessa muuta kuin huutaa ohjeita tyttärelleni. Käsillä ei ollut edes riimunnarua siinä kiireessä ,joten tyttäreni laittoi kätensä orin kaulalle ja tarttui toisella harjakseen ja sanoi: -Poika, alahan tulla siitä! Ori lopetti välittömästi tohinansa ja seurasi tytärtäni talliin siksi aikaa, että saimme tarkistettua aidan.

Tilanne on poikkeuksellinen enkä suosittele kenenkään luottavan juuri oman orinsa käyttäytyvän yhtä kuuliaisesti tai että tilanteen voivan päättyä noin onnellisesti. Toivon ja yritän ennakoida, että vastaava ei myöskään enää toistu. SIKSIPÄ EN ENÄÄ OTA TAMMAA TALOUTEENI!! (Vannomatta paras!)

Orihan voi nimittäin elellä täysin tasapainoista ja rauhallista poikamieselämää, jos tammoja ei ole lähellä ja toki monet myös tammojen läsnäollessa. Siksi suosittelenkin, että jos ori on kokemattoman hevosihmisen jostain kumman syystä pakko hankkia, niin ei ainakaan kannata pitää tammoja samalla tontilla tai edes läheisyydessä. Kokeneeltakin orin käsittelijältä voi ori päästä irti. Kokemattomalla tämä riski on moninkertainen. Jos ihminen menee sorkkimaan väliin juuri, kun orin tunteet ovat kiihkeimmillään, vaaramomentti on todella korkea ja jälkipuinti ikävää.

Kyllä ne ovat kuitenkin mukavia….(ruunaa se silti)

Kaikesta varoittelusta huolimatta hyvällä onnella juuri sinun orisi voi olla se maailman kultaisin ja lutuisin tapaus…ainakin vielä tänään. Yllättävää kyllä orit kaipaavat usein paljon seurustelua ja hellittelyä juuri ihmisiltä. Ehkä tässä onkin syy, miksi me naiset niin oreista pidämme. Ne osaavat arvostaa mukavaa rapsuttelua ja silittelyä, jota meillä luonnostaan ilmeisesti on tarve kohdistaa toiseen luomakunnan jäseneen. Ori osaa olla myös uskomattoman uskollinen omalle ihmiselleen. Lisäksi ne ovat rehellisiä työntekijöitä, jotka eivät haasteita kaihda. Jos ihminen kaipaa aktiivista hevosta, orilta sitä piirrettä löytyy.

Kaikista hyvistä puolista huolimatta sanon yleensä orin omistajalle: -Ruunaa se, jollei sillä ole jalostusarvoa!! Sen omakin elämä helpottuu suuresti ja se pääsee nauttimaan yleensä sosiaalisista kontakteista toisten hevosten kanssa todennäköisimmin kuin orina ollessaan. Ruuna saa viettää enemmän hevosen arvoista elämää kuin ori – useimmiten., oletan.

Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Arvostan nykyistä oriani ennen kaikkea sellaisena kuin se on, mutta en epäröi napsaututtaa siltä palleja pois, jos sen pää sekoaa. Sillä kun ei liene juurikaan jalostusarvoa eivätkä puitteemme salli erikoisjärjestelyjä vaikeasti hallittavan orin kanssa, edes sitä yhtä päivää. Omani ja omaisteni henkikulta ovat kuitenkin kaikkein tärkeimmät!

Ane, Anne-Maria Mäkinen, annemaria.makinen@saunalahti.fi